maanantai 30. lokakuuta 2017

Pikkusiskoni olikin pikkuveli.

Kun olin kaksivuotias, minulle syntyi pikkusisko. Kolme vanhempaa sisarustamme olivat monta vuotta vanhempia, joten minä ja pikkusiskoni olimme koko lapsuutemme ”pikkutytöt”. 
Kasvoimme kiinni toisissamme ja toisiimme vaikuttaen. Kun huomasin 10-vuotiaana pikkusiskoni olevan minua huomattavasti lahjakkaampi piirtäjä, lopetin piirtämisen. Hänestä tuli kuvataiteilija, minusta ei. 
Pikkusiskoni oli jo pienenä lapsena alakuloinen, enkä osannut suhtautua siihen. Mitä alakuloisempi hän oli, sitä iloisempi yritin itse olla. Vahvistimme näitä piirteitä toisissamme ja löysimme siten roolimme perheessä. 

Kun pikkusiskoni oli 13-vuotias, hänellä diagnosoitiin masennus. En ymmärtänyt, miksi asioiden piti tuntua niin vaikeilta, enkä sitä, miksi pikkusiskoni vihasi itseään niin paljon. 
Lukioikäisenä pikkusiskoni lopetti mekkojen käyttämisen ja vaihtoi nimensä sukupuolineutraaliksi Soraksi. Hän alkoi sitoa rintansa tiukasti piiloon ja leikkasi tukkansa lyhyeksi. Pikku hiljaa ja kompuroiden aloin hahmottaa, ettei minulla ollut koskaan ollutkaan pikkusiskoa, vaan pikkuveli. 
Kymmenen vuotta sitten transsukupuolisuudesta ei puhuttu samalla tavalla kuin nyt. Asiasta oli vaikea löytää tietoa ja takeltelin termien ja sisältöjen kanssa. Asia oli Soralle jo itsenään tarpeeksi vaikea, mutta lisäksi hän joutui kerta toisensa jälkeen selittämään sitä minulle ja muulle lähipiirille, joilla oli vaikeuksia ymmärtää, mistä oli kyse. 
Sora hakeutui sukupuolenkorjausprosessiin jo vuosia sitten. Matka oli kivikkoinen ja sivusta seurattuna järjettömän vaikea. Nyt, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Sora alkoi puhua asiasta, hän on saanut uuden henkilötunnuksen ja passissa lukee sukupuolen kohdalla M. 
Olen ollut ihanan pikkuveljen isosisko jo monta vuotta, mutta nyt se on virallista. Onnea, rakas veikkani!

Minä ja Sora Australiassa 2016.

Ai miten tämä liittyi matkailuun? No, elämähän on matka ja kuvakin on toiselta puolelta maailmaa. (Ei mitenkään.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti