perjantai 7. huhtikuuta 2017

Pakon edessä peukku pystyssä tien varressa



Perillä! Melkein osasin kirjoittaakin.

"Terveisiä Wellingtonista, Pohjoissaaren eteläkärjestä! Jotenkin kummassa olen tänne asti päässyt.

On ollut aika kaoottinen viikko, jonka aikana olen oppinut, että Uudessa-Seelannissa ei matkusteta ilman autoa. Tämä oppi huipentui eilispäivään, jolloin meinasi olla hakunamatata ja reissusankaruus koetuksella. Tajusin olevani keskellä ei mitään paikassa, jossa ei ollut julkista liikennettä. Seuraavaan kaupunkiin oli kolmenkymmenen kilometrin matka, joten ei auttanut muu kuin lähteä tihkusateessa tienvarteen peukku pystyssä. Koska olin keskellä ei mitään, autoja meni ohi kaksi tunnissa. Onneksi toinen niistä kahdesta sattui olemaan paikallinen pariskunta, joka nappasi mut kyytiin ja vei uuteen paikkaan keskelle ei mitään, josta oli bussikuljetus keskelle ei mitään, josta kuuleman mukaan piti olla bussikuljetus Wellingtoniin. Kolmannessa keskellä ei mitään -paikassa oli lipunmyynti, johon menin ostamaan bussilippua. Selvisi, että bussi Wellingtoniin oli loppuunmyyty, mutta pääsisin Bullsiin asti, josta olisi enää kahden tunnin matka Wellingtoniin. "Öö, okei. Miten pääsen sieltä perille?" "Hmm, voit toivoa, että saat kyydin joltain." "Onko siellä mitään majoitusta tarjolla, jos en saakaan? Silloinhan on jo pimeääkin." "Haha, ei Bullsissa ole majoitusta. Se on ihan pieni paikka." "No onko täällä mitään majoitusta, jos menisin huomisen bussilla?" "Ei ole, eikä huomenna mene bussia." "No mitä mä sitten teen?" "Tässä on pahvia ja tussi. Se auttaa." Kiitos hei. Ja täällä sitä ollaan Wellingtonissa kaikkien odotusten vastaisesti.

Rotorua ja Wai-o-tapu thermal wonderland.

Jännitys jatkui tänään, kun yritin selvittää auton vuokraamista. Hyvin reissua seuranneet muistavat, että luottokortti jäi perulaiseen pesulaan ja on siis poissa pelistä. Auton vuokraaminen ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, joten myöskään kansainvälistä ajokorttia ei ole. Vähän kuumotti mennä vuokraamoon kysymään, saisinko auton ilman luottokorttia ja ilman ajokorttia, mutta ystävällinen vuokraamon pitäjä sanoi: "No worries. Come back tomorrow and I'll have a car for you." Näin ollen matkustan huomisesta eteenpäin autolla ja lähden kohti Eteläsaarta. Sormet ristiin, että kaikki menee hyvin ja selviän väärällä puolella tietä ajamisesta. 



Ettei nyt kuulostaisi ihan katastrofilta, kerrottakoon, että on ollut myös ihan mahtavia hetkiä. Rotorua oli täynnä luonnon ihmeitä, kun kaikkialla maa höyrysi ja mineraalit muuttivat värejä. Metsän keskeltä löysimme kuuman joen, siis kokonaisen virran. Se oli aika uskomaton. 



Myös Waitomon kiiltomatoluolat olivat huikeat. Kerroin nähneeni Andeilla uskomattoman tähtitaivaan. Waitomon luolissa oli samanlainen tunnelma, mutta tuikkivat valot olivat tuhansia kiiltomatoja. Oli epätodellista liukua vanhassa traktorinrenkaassa pimeässä luolassa pitkin virtaa, kun madot tuikkivat joka puolella.
Kiiltomadot.

Black water rafting.


Bussissa Rotoruaan keskustelin koko matkan paikallisen vanhan herran kanssa, jonka poika sattui asumaan Suomessa. Päädyimme puhumaan pyöräilystä, jota hänkin oli kuulemma harrastanut aikoinaan. Hän näytti myös valokuvan harrastuksestaan. Kuvassa hän ajoi kilpaa Tokion olympialaisissa vuonna 64. Sillälailla.
Samalla matkalla sain taas kulinaristista helpotusta koti-ikävääni, kun edessämme istunut poika kääntyi yhtäkkiä muhun päin ja kysyi: "You want some hapankorppu?" Hänen suomalaiset isovanhempansa olivat olleet juuri käymässä ja tuoneet kasoittain hapankorppuja, joista poika nyt yritti päästä eroon. Otin paketin ilolla vastaan.
Koska tunnelma on ollut melko hektinen ja tänään tunnen itseni lopulta voittajaksi, lähden nyt elokuviin relaamaan Bridget Jonesin kanssa. Ei saa syyllistää. Välillä täytyy pitää lomaa reissaamisesta. Huhhuh, mitä touhua." Wellington, Uusi-Seelanti 26.9.2016

Missä rappuset? Waitomo caves

Waitomo caves


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti