maanantai 30. lokakuuta 2017

Pikkusiskoni olikin pikkuveli.

Kun olin kaksivuotias, minulle syntyi pikkusisko. Kolme vanhempaa sisarustamme olivat monta vuotta vanhempia, joten minä ja pikkusiskoni olimme koko lapsuutemme ”pikkutytöt”. 
Kasvoimme kiinni toisissamme ja toisiimme vaikuttaen. Kun huomasin 10-vuotiaana pikkusiskoni olevan minua huomattavasti lahjakkaampi piirtäjä, lopetin piirtämisen. Hänestä tuli kuvataiteilija, minusta ei. 
Pikkusiskoni oli jo pienenä lapsena alakuloinen, enkä osannut suhtautua siihen. Mitä alakuloisempi hän oli, sitä iloisempi yritin itse olla. Vahvistimme näitä piirteitä toisissamme ja löysimme siten roolimme perheessä. 

Kun pikkusiskoni oli 13-vuotias, hänellä diagnosoitiin masennus. En ymmärtänyt, miksi asioiden piti tuntua niin vaikeilta, enkä sitä, miksi pikkusiskoni vihasi itseään niin paljon. 
Lukioikäisenä pikkusiskoni lopetti mekkojen käyttämisen ja vaihtoi nimensä sukupuolineutraaliksi Soraksi. Hän alkoi sitoa rintansa tiukasti piiloon ja leikkasi tukkansa lyhyeksi. Pikku hiljaa ja kompuroiden aloin hahmottaa, ettei minulla ollut koskaan ollutkaan pikkusiskoa, vaan pikkuveli. 
Kymmenen vuotta sitten transsukupuolisuudesta ei puhuttu samalla tavalla kuin nyt. Asiasta oli vaikea löytää tietoa ja takeltelin termien ja sisältöjen kanssa. Asia oli Soralle jo itsenään tarpeeksi vaikea, mutta lisäksi hän joutui kerta toisensa jälkeen selittämään sitä minulle ja muulle lähipiirille, joilla oli vaikeuksia ymmärtää, mistä oli kyse. 
Sora hakeutui sukupuolenkorjausprosessiin jo vuosia sitten. Matka oli kivikkoinen ja sivusta seurattuna järjettömän vaikea. Nyt, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Sora alkoi puhua asiasta, hän on saanut uuden henkilötunnuksen ja passissa lukee sukupuolen kohdalla M. 
Olen ollut ihanan pikkuveljen isosisko jo monta vuotta, mutta nyt se on virallista. Onnea, rakas veikkani!

Minä ja Sora Australiassa 2016.

Ai miten tämä liittyi matkailuun? No, elämähän on matka ja kuvakin on toiselta puolelta maailmaa. (Ei mitenkään.)

maanantai 2. lokakuuta 2017

10-vuotispäivä ja kotiseutumatkailua luksuskohteessa

Kalle's Inn, Raippaluoto, Suomi.

Syyskuun loppupuolella 2007 olin juuri muuttanut pois kotoa, Tampereelle, kun tapasin sattumalta lukiosta etäisesti tutun kiharapäisen pojan Sorin sirkuksella. Olimme ehtineet opiskella lukiossa vain vuoden samaan aikaan, emmekä tunteneet toisiamme, mutta sovimme silti tapaavamme joskus. 
Vielä samalle viikolle sattui aurinkoinen ja lämmin päivä, ja lähdimme yhdessä kahville. Kävelimme Pyynikin näkötornille. Kerroin olleeni siellä kerran aikaisemmin pienenä lapsena, kun tuntematon mies oli juuri hypännyt tornista. Olimme olleet paikalla ennen ambulanssia ja isäni oli yrittänyt elvyttää miestä. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt kuolleen ihmisen. Kiharapäinen poika kuunteli minua keskittyneesti. Hän kertoi, mitä ajatteli elämästä, rakkaudesta, yhteiskunnasta ja teatterista. Minä kerroin omat ajatukseni, todennäköisesti ne kaikki. Kahvittelumme venyi kymmeneksi tunniksi. 
Muutamaa päivää myöhemmin, 2.10.2007, päätimme alkaa seurustella. Viikkoa myöhemmin sain avaimen kiharapäisen pojan asuntoon. Kolme kuukautta myöhemmin muutimme virallisesti yhteen. Kaksi vuotta seurusteltuamme menimme kihloihin. Oltuamme kihloissa kolme vuotta, menimme naimisiin. Nyt seurustelumme alusta on kymmenen vuotta. 

10-vuotiaat vanhukset.

Kun alkaa seurustella melkein teini-ikäisenä ja muuttaa vanhempien luota käytännössä suoraan yhteen toisen ihmisen kanssa, vaaditaan suhteelta paljon, jotta molemmat voivat kasvaa siinä aikuisiksi, kokonaisiksi ihmisiksi. Meillä tämä on tarkoittanut paljon annettua ja otettua tilaa, epävarmuuden sietämistä, ymmärtämistä ja lopulta monessa tienhaarassa sen ratkaisun, että lähdetään edelleen samaan suuntaan. Onneksi kaikki vaiheet on käyty läpi. Ilman niitä emme varmaankaan olisi nyt tässä. Missään muualla en mielummin olisi. 
Kalle's Inn.

Juhlimme kymmenvuotiasta yhteistä taivaltamme alle tunnin ajomatkan päässä kotoa, Merenkurkun saaristossa, joka muuten on Suomen ainoa luonnonperintökohde Unescon maailmanperintöluettelossa. Yövyimme Kalle's Inn:issä, jonka lasiset luksushuoneet on rakennettu vasta viime kesänä ja tuore puu tuoksuu edelleen. Paikka oli taianomainen ja melko eksklusiivista oli, että olimme hotellin ainoat asiakkaat, joten saimme koko alueen itsellemme. Kokki oli paikalla vain meitä varten ja ainoat seuralaisemme olivat paljun liepeillä päivystäneet kissat, Gin ja Toni. Juhla oli kutakuinkin täydellinen. 

Merenkurkun saaristo.

Merenkurkun saaristo ja juhlakaffet.

Kalle's Inn.

Kalle's Inn.

Kalle's Inn.

Merenkurkun saaristo.

Kalle's Inn.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kahdeksan Indonesiassa opittua asiaa

1. Kun nyrkinkokoinen koppakuoriainen laskeutuu yhtäkkiä pimeässä olkapäälle, seuraa viidakon lävistävä kirkaisu, joka saa henkilökunnan juoksemaan hätääntyneenä paikalle. Ei hävetä yhtään kertoa, että tämä koko kylän herättänyt parahdus johtui ötökästä.

2. Lyhyen kokemuksemme perusteella indonesialaiset ja malesialaiset ovat matkailijan näkökulmasta hyvin erilaisia keskenään. Kun keskiverto malesialainen asiakaspalvelija on parhaimmillaankin asiallisen nihkeä, sulattaa indonesialaisen lempeys ja hyväntahtoisuus sydämet hetkessä. Voi olla, että näimme malesialaisia huonoimmillaan ja indonesialaisia parhaimmillaan, mutta ero oli huomattava. Viimeisten viikkojen aikana olemme saaneet osaksemme niin paljon hymyjä, tervehdyksiä ja pyyteetöntä apua, että elämme niillä vähintään jouluun. 

3. Liikkuminen maata pitkin on Indonesiassa hidasta. Olimme onnekkaita, kun vähän yli sadan kilometrin matkamme kaupungista viidakkoon kesti taksilla vain neljä tuntia. Pahimpaan ruuhka-aikaan matka kestää helposti yhdeksän tuntia. Toisaalta myöskään lentäminen ei ole aivan mutkatonta. Sen lisäksi, että se on tietysti ympäristön kannalta aina viimesijainen vaihtoehto, voi se Indonesiassa olla myös vaarallista. Suurin osa indonesialaisista lentoyhtiöistä on EU:n mustalla listalla, koska onnettomuuksia on tapahtunut niin paljon. Muutama vuosi sitten nimensä veroinen Susi air onnistui pudottamaan koneensa matkalla, jonka suunniteltu kesto olisi ollut vain 20 minuuttia. Hyvin hoidettu.

4. Sana orangutan tulee alun perin malaijin kielestä ja tarkoittaa metsän miestä. Oranki on ihmisapinalajeista kaukaisin ihmisen sukulainen ja sen geeniperimä on 96,5 %:sesti sama kuin ihmisellä.

5. Jos Sumatralla viettää päivän kaupungissa, jossa ei käy lainkaan länsimaisia turisteja, saa kokea, miltä tuntuisi olla maailmankuulu. Banda Acehissa yritimme vierailla museossa, mutta juutuimme totaalisesti paikallemme, kun aina uudet paikalliset halusivat kuvaan kanssamme. Pahimmillaan seisoimme samassa pisteessä melkein tunnin ja jatkuva hymyily sai posket kramppaamaan. Lopulta pääsimme ulos ja autoon vain sen ansiosta, että museo sulkeutui ja henkilökunta painosti ihmisiä ulos. Kunnioitan heitä, jotka jaksavat elää päivästä toiseen tuolla tavalla. Ei ole kadehtimista. 

6. Vuoden 2004 tsunami tappoi yhteensä yli 200 000 ihmistä. Kokonaiset suvut ja perheet pyyhkiytyivät hetkessä pois. Banda Acehin taksikuskimme oli itse ollut Jakartassa tsunamin sattuessa, mutta hänen kotikylänsä oli tuhoutunut kokonaan ja kaikki 14 perheenjäsentä kuolivat. Jotenkin hän silti jaksoi katsoa kohti tulevaa. "It's ok. It was long time ago." 

7. Kun sumatralaiset kättelevät, he käyttävät lähes huomaamatta kättään sydämellä sen jälkeen. Meille ei selvinnyt, mihin tapa liittyy, mutta se oli niin kaunis, että harkitsen itsekin sen käyttöönottoa. Pelkkä kättely tuntuu usein kylmältä, mutta käden käväisy sydämen liepeillä tuo siihen tunnetta. 

8. Turistiripuli (tai mikä lie kuolemantauti) kannattaa säästää viimeiselle, aikatauluttamattomalle päivälle, jonka voi viettää viiden tähden hotellissa, 29:nessä kerroksessa kaupungin yllä king size -sängyssä makoillen. Odottamattomasti vatsatauti siis iski vasta loppumetreillä, kun suoliston olisi jo kuvitellut tottuneen kummalliseen bakteerikantaan. Ainoa harmitus oli se, etten oikein saanut aamiaista alas, kun tarjolla olisi ollut kaikkea sushista kanan varpaisiin. 
Eilinen matkapäivämme oli pienoinen farssi, kun lentolippumme takaisin Singaporeen eivät olleetkaan lentoyhtiön varausjärjestelmässä ja jouduimme poukkoilemaan terminaalista toiseen selvittämässä asiaa. Vielä koneessakin nimeäni kuulutettiin (parisen kertaa, koska tunnistin sen vasta toisella kerralla) ja hämäräperäisiin papereihin tehtiin hämäräperäisiä merkintöjä. Pääsimme kuitenkin rinkkoinemme Helsinkiin asti.
Terve, Suomi! Täällä ollaan taas. Maha on sekaisin taudista ja pää rakkaudesta. Näillä mennään kotia kohti. Ai että! 



sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Feministi, paitsi viidakossa

Ihan vipa sukelluskuva, lupaan! 😄 Pulau Weh, Indonesia.
Lapsuuden unelma, palmupaikka! Pulau Weh, Indonesia.
Yksi parhaista uimapaikoista. Pulau Weh.
Olen lanseerannut uuden feminismin muodon: "feministi, paitsi viidakossa". 

Pulau Weh.

Ihana Pulau Weh on nyt takanapäin ja olemme siirtyneet sumatralaiseen viidakkoon, Bukit Lawangin kylään. Heti saavuttuamme lähdimme parin päivän trekille viidakkoon. Ensimmäisenä päivänä näimme kymmenen orankia. Vau! Niitä elää nykyään vapaana vain täällä Sumatralla ja Borneon saarella. Sumatranorankeja arvioidaan olevan enää noin 7000 yksilöä ja varsinkin palmuöljybisnes kaventaa niiden elintilaa entisestään. Paikalliset ovat hyvin tietoisia asiasta ja pitivät meille useita luentoja palmuöljyn haitoista. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, miten yhteisiä huolia ihmisillä on eri puolilla maailmaa. Moni täällä on ollut huolissaan pitkään jatkuvista sateista ja kertonut epäilevänsä syyksi ilmastonmuutosta. Viidakossa oppaamme ei halunnut sokeria teehensä, koska pelkää diabetesta. Pulau Wehissä nuori mies oli huolissaan siitä, että on ollut sinkkuna jo neljä vuotta. Pienessä viidakkokylässä Kaakkois-Aasiassa pyöritellään siis samoja keloja kuin eurooppalaisessa suurkaupungissa.

Trekkiimme kuului yöpyminen viidakossa muovikatoksessa. En ole koskaan ennen yöpynyt ulkona ilman telttaa, mutta oikeastaan tämä oli vain helpompi versio telttailusta, kun ei tarvinnut ahtautua pieneen tilaan ja venkslata vetoketjujen kanssa. Myös huoleni hyttysten ja muiden pörisijöiden suhteen oli jälleen turha: niitä ei ollut lainkaan. Nukuin onnellisena kuin pieni possu kaksitoista tuntia. Epäonnisempi oli kanssamme liikkunut syntymässä säikähtänyt hollantilaispariskunta, joka ei ollut koskaan ennen nukkunut ulkona, eivätkä he kuulemma kovan alustan takia saaneet lainkaan unta.
Voihan sitä tieksikin kutsua. Pulau Weh.

Viidakko oli siis ihan kiltti suurimmilta osin. Feminismini horjui kuitenkin liukkailla poluilla. En välittänyt mudasta, nousuista tai vaikeakulkuisesta reitistä, mutta iilimadot, ne olivat liikaa. Ja niitä oli paljon. Kun lähes jokaisella askeleella uusi mato tarttui kenkään, alkoivat puheet muuttua konservatiivisiksi: "Voitko nyt, jumalauta, olla ritari ja repiä ne pois mun jaloista?!" Ja sitten: "Hei kaikissa tarinoissakin miehet aina hoitaa tällaset jutut!" Ja lopulta: "Se nyt on ihan selvää, että on miesten homma ottaa iilimadot irti naisista, nyt oikeesti!" Kokonaisuudessaan trekki oli aivan mahtava ja olen jo melkein unohtanut nilkoissa luikertelevat madotkin (not).

Matkamme lähenee loppuaan ja huomenna pyyhimme viidakon ryönät itsestämme ja matkustamme viimeisiksi päiviksi Medaniin, jossa yövymme viiden tähden hotellissa kaukana mudasta ja madoista. Toivotaan, että kaiken jälkeen osaamme käyttäytyä tähtien vaatimalla arvokkuudella.

Voi Indonesia, en olisi vielä valmis jättämään sinua.

Metsien mies. Bukit Lawang, Indonesia.

Toinen metsien mies virkistäytyy joessa. Bukit Lawang.

Äiti ja vauva!😍 Bukit Lawang.


Kun on itse ollut noin kolmessasadassa kuvassa paikallisten toiveesta, uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko itsekin kuvata heitä. Bukit Lawang. 



Kattokaa nyt. Onks toi olevinaan joku oikea eläin? Bukit Lawang. 

Aamupalaa. Bukit Lawang. 

Kissanpäivät meidän bungalovin katolla. Bukit Lawang.

Moi, oon Repe ja tykkään maailmasta. Banda Aceh. 

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Big in Indonesia


Ensimmäinen majapaikkamme ja rankka elämä, Pulau Weh.

No joo moi! Vitsit mä tykkään näistä tyypeistä.


Terveisiä Sumatralta!

Indonesian Pulau Weh on kymmenen päivän aikana ehtinyt näyttää meille kahdet kasvonsa. Ensinnäkin, kun Ramadan ei Malesiassa juuri näkynyt, täällä se todellakin näkyi! Ensimmäiset päivät luulime olevamme aavesaarella, koska missään ei ollut ketään ja kaikki oli kiinni. Majapaikkamme omistaja osasi kertoa, että yksi ravintola on salaa auki päiväsaikaan. Sen pitäjä oli nuori ranskalainen nainen, joka ruokki muutamaa ei-muslimia piilossa omalla takapihallaan.

Acehin maakunnassa on voimassa Sharia-laki, joka koskee myös ei-muslimeita. Vaikka Pulau Weh on manteretta rennompi asian suhteen, vaatii täällä matkustaminen jonkin verran tietämystä siitä, miten sopii käyttäytyä. Tosin taksikuskikin sytytti tupakan ja avasi vesipullon keskellä päivää heti, kun pääsimme pois asutuksen luota.

Toinen majapaikkamme ja uudet naapurit.

Viime viikonloppuna vietettiin Ramadanin loppua ja meille kerrottiin, että sen jälkeen turisteja olisi paljon, muitakin kuin me kaksi. Maanantaina kylää olikin vaikea tunnistaa entiseksi. Kaikkialla oli ihmisiä! Yllätykseksemme turistit tarkoittivatkin muita indonesialaisia, jotka tulivat lomanviettoon saarelle. Tapasimme mm. kaveriporukan Jakartasta.

Täällä on helppo tutustua ihmisiin, koska valkoisuus kiinnostaa kaikkia. Siirtymiin pitää varata ylimääräistä aikaa, koska kymmenen metrin välein joutuu pysähtymään valokuvaan paikallisten kanssa. Välillä tuntuu siltä, että olemme saaren suurin nähtävyys. Mitä valkoisempi on, sitä enemmän kiinnostaa täkäläisiä. Voitte kuvitella, että olemme Laurin kanssa aikamoinen jackpot. Vaaleampaa hipiää saa hakea Suomestakin.

Koska emme heti alkuun keksineet, että haavan voi suojata merivedeltä kondomilla, tutustuimme saareen ensin maalla. Täällä kaikki liikkuvat skoottereilla, joten olemme tehneet samoin. Tullessamme saarelle ihmettelimme, miksi kaikkialla on niin paljon rypsiöljyä myynnissä, mutta kun ensimmäisen kerran piti tankata, tajusimme rypsiöljyn olevan bensaa, jota myydään limupulloissa ja kaadetaan suppilolla tankkiin.

Jos Pulau Weh onkin tunnettu vedenalaisesta maailmastaan, on nähtävää onneksi maallakin. On bongailtu niin innoissamme eläimiä, että seuraa lista, joka kuulostaa ihan siltä kuin ekaluokkalainen kirjoittaisi postikorttia mummolle: Olemme nähneet villisian, valtavan määrän ryttyileviä apinoita, lentäviä liskoja ja flying foxes (suomeksi ehkä isolentäväkoira, joka on siis siipien kärkiväliltään puolitoistametrinen hedelmälepakko). Vedessä olemme nähneet haita, delfiinejä, lentokaloja, rauskuja ja kilpikonnia. 😍

Eilen menimme katsomaan valtavaa laivaa, joka on kuulemma haaksirikkoutunut tänne puolisen vuotta sitten. Pienen uintiretken ja hieman hasardien köysitikkaiden avulla hylkyyn pääsi jopa sisälle. (Arvatkaa, kumman idea oli mennä. Onneksi olin jo melkein ylhäällä siinä vaiheessa, kun Lauri totesi, että koko ajatus on ihan järjetön.) Kannatti mennä, koska se oli ihan mieletön! Kaikki oli paikallaan, hammasharjat, lokikirjat, tietokoneet, paistinpannut. Ihmettelimme, että laiva oli pysynyt niin koskemattomana ja kuulimme, etteivät paikalliset uskaltaudu sinne kummitusten takia. Täytyy myöntää, että kauhuleffan ainekset olivat käsillä, kun olimme kaksin hiljaisella hylyllä ja menimme aina vain syvemmälle laivan uumeniin. Jaiks! Pelottavaa ja hienoa.





Selfie time! Hylkyseikkailu ja jonkun hytti.


Island life.

Indonesian läntisin piste.






Vedenalainen tulivuori.

Näin kävi hopeasormuksille vedenalaisella tulivuorella. Muistan jotain vastaavaa yläasteen kemiasta. Cool! 

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kondomi jalkaan ja mereen!


No nyt! Kaikkien epätoivoisten ja epäonnistuneiden säätöjen jälkeen löytyi täydellinen ratkaisu pitämään haava kuivana uimisen ja sukeltamisen ajan. Ratkaisu on *tittididiididii* KONDOMI! Pääty leikataan auki ja kumi rullataan jalan päälle. Kuvassa näkyvä jesarikin on turha, se pysyy hyvin ilmankin. Toimii muistaakseni 98:n prosentin todennäköisyydellä, joten tähän voi luottaa. 😉 Ihan tosi, tää on aivan huippuluokan tuote.👌 Kohta alan vertailla eri merkkejä. Loma saa jatkua, I'm back in action. Eikä hävetä yhtään.